PÄÄ-PARA (2007)
Rokkizine.fi arvio
Taiderockia Helsingistä. Siinä lokeroimistarpeessa olevien ihmisten luoma ärsyttävän kuuloinen käsite, joka kai kattaa jollain tasolla Päänkin esittämän musiikin. Bändin levyltä pulppuava ääni osoittaa kuitenkin olevansa kaikkea muuta kuin ärsyttävää. Sydän, sydän -yhteyksistä tuttujen kavereiden projekti tarjoilee vahvasti pianolla väritettyä, rytmisestä näkökulmasta varsin näppärästi poukottelevaa, raskaahkoa riffittelyä. Vahvasti efektoidut kitarat luovat perusmöyrytyksen väistäessä tunnelman, joka istuu kuin valettu syviin ajatuksiin tähtäävän meditoinnin soundtrackiksi. Hevosen anatomiaa esittelevällä kuvalla varustettu saatekirje ilmentää hyvin yhtyeen konseptia; Välillä osataan näyttää katsojalle arimmat ja haavoittuvimmat osat itsestä, mutta tarpeen vaatiessa ravataan myös niin että tanner tömisee. Rokkizinen omakustannepalstan lomailun takia Pää on on Paran jälkeen ehtinyt äänittää pitkäsoiton, joka julkaistaan syksyllä 2008. Suosittelenkin lämpimästi tarkastamaan yhtyeen Myspace-sivulta tuoreet ääninäytteet. Näin persoonalliseen yhtyeeseen törmää harvoin ja Pää on kulkenut yhä vakuuttavampaan suuntaan Paran ajoista.
Taneli Saari
Stalkermusic.comin arvio
Pahaenteisellä ja vaikealukuisella saattella sekä hyvin psykedeelisilla kansilla varustettu Pää -orkesterin uusin EP on allekirjoittaneelle odotettu tulokas. Yhtyeen edellinen demotus pari vuotta sitten sai allekirjoittaneen suhtautumaan avoimemmin koko maailman synkkyyteen ja omituistenkin piirteiden avosylin vastaanottamiseen. Noh, tuo voi olla liikaa sanottu, mutta kuitenkin Para jatkaa siitä mihin edellinen demo yhtyeen jätti, eli kertomaan heidän maailmankuvaansa kieron alternativerockin avulla. Tässä Pää onnistuu mallikkaasti. Ainakin kaikille tulee selväksi kuinka synkkä paikka tämä pallo Pää -trion mielestä on.
Omituinen yhdistelmä Sara -bändin alkuaikojen vaikutteita ja kauniita melodioita sekä Kumikamelin alkuaikojen levyjen kieroutta on hienosti saatu nivottua yhteen omaksi soundiksi, jossa pianolla on entistä suurempi rooli. En pitäisi suurenakaan syntinä verrata Pään omituisuutta Kometa -yhtyeen hassun hauskoihin kikkailuihin, vaikka nyt puhutaankin mollisoinnuista, toisin kuin Kometalla. Kuten edellistä tuotosta, on tätäkin vaikea sanoin kuvata. Tämä pitäisi jokaisen itsensä kuulla. Para on hyvin mieltä masentava kokemus, joka saa ihon kananlihalle ajoittain pelosta, ajoittain inhosta, mutta suurimman osan ajasta ajatuksesta, että kuinka jokin näin omituinen ja synkkä voi olla näinkin tuoreen kuuloista.
EP aukeaa 0,0 -kappaleella, joka lähes kauhuelokuvamaisesti maalaa pianolla synkät sävelet kuuntelijan tajuntaan. Yhtye osaa tunkeutua syvälle ahdistussolujen sekaan päähän ja saa kaiken sekaisin. Myös rajumpi ote bändiltä löytyy, kuten seuraava Ei Muotoa osoittaa. Myös tiukasti progelinjoillekin eksytään silloin tällöin, tästä oivallisena osoituksena A4 -kipaleen hämmentävä alkuriffi. Toiseksi viimeinen Kummitus väijyy uhriaan taas hyvinkin aloitusraidan hengen maisemissa, vaikka lopussa lyötyy hetkittäin se aggressiivisuusvaihdekin. Julkaisun päättää Vain Kuolleet Kalat Uivat Virran Mukana. Päätösraita osoittaa erikoisella biitillään ja jännillä rytminvaihdoksillaan sen mihin yhtye kykenee parhaimmillaan - hämmentämään jo valmiiksi hämmennetyn.
Arvio voi olla sekava kuin synnittömän helvetti, mutta niin on albumikin. Hyvin kontroilloitua kaaosta.
Markus Rask (4/5)
DemoXpressin arvio
Pään musiikki on synkkätunnelmaista alternativea, joka tuo hetkittäin mieleen vanhan Kornin, vaikka yhtä aggressiivisella linjalla ei liikutakaan. Pää vie musiikkiaan mieluusti avantgarde-popin suuntaan, jossa äkkiväärät pianomelodioat saavat seuraa dissonoivista kitaraujelluksista. Etenkin Vain kuolleet kalat uivat virran mukana on hyvä esimerkki tällaisesta vastakkainasetteleusta. Kaiken kaikkiaan Pää on melkoisen tajuntaa laajentavaa tavaraa, mutta myös sävellyksellisesti tehokasta, jottei musiikista tulisi outoilua outoilun vuoksi. Marginaalin tämä silti jäänee, sillä vaikea Päälle on radiosoittoakaan povata. Persoonallista ja ehdottamasti mielenkiintoista musiikkia orkesteri kuitenkin tuottaa.
Hyvää: Persoonallinen soundi ja mielenkiintoinen melodiamaailma.
Kehitettävää: Ehkä tiettyjä mutkia voisi hieman suoristaa kuuntelukokemuksen helpottamiseksi.
Mikko Malm
Desibeli.netin arvio
Helsingin suunnalla musiikkiaan luova kolmen miehen yksikkö Pää aloittaa tämän viiden kappaleen omakustanteisen lyhärinsä aika syvissä vesissä uivalla pianomelodialla, jota laulun alkaminen ei oikeastaan vie kovinkaan kauas. Entistä pianovoittoisempi, vinosti junnailevan kierohko soitanto nostaa edelleen jossain mielessä mieleen mm. Sydän, sydämen, jonka takia yhteistyö kyseisen yhtyeen Tuomas Skopan kanssa tälläkin levyllä on melkoisen luonnollinen ja oikea valinta.
Erotuksena aiempaan Päähän ja myös Sydämeen on entistä harmonisempi ja jopa unisen ja viipyilevän oloinen kaava, jossa pianonäppäilyn vahva käyttö käsi kädessä (hetkittäin jopa kuin ”progemetalli kohtaisi hauraasti trip hopin”-mausteisen) leijailevan tummailun kanssa vakuuttaa. Pää ei hötkyile, vaan auraa kiireettömästi mutta kiivaasti tummissa ja syvissä vesissään. Kaavassa on koko ajan vahvasti mukana myös se uhka siitä säröräjähdyksestä ja välillä soitto lähteekin laukkaamaan transsissa. Kolmikon tumma psy/proge/vino-indie/taiderock/särölaukka kiteytyy levy levyltä parempaan suuntaan. Samoin tämä levy näyttäytyy ikään kuin yhtenäisenä teoksena, joka kiihtyy loppua kohden. Silti sama ”massiivinen pienuus” – painostavan hiljaisuuden, mollimelodian ja milliä vaille purskahtavan särön leikki – jatkuu aika samoilla tasoilla alusta loppuun.
Yksittäisinä kohokohtina esiin nousee Ei muotoa raidan särön mahtava käyttäminen, A4:sen trancemainen tiluttelu-alku ja särölaukan tumma tinkimättömyys sekä Kummituksen trip hop-jumituksen kasvatus akustisvoittoisen jammailun kautta melkoisen korkeakaariseen, mutta herkähköön jyrään. Heti alusta alkaen kiivaan Vain kuolleet kalat uivat virran mukana -biisin mahtaviin sävynvaihdoksiin päästäessä alkaa Pään junnaus olla jo lunastanut paikkansa yhtenä vuoden mielenkiintoisimmista tulokkaista. Vaikka bändin kaava ei sinänsä ole täysin uusi tai ennen koluamaton, alkaa kolmikko olla aika hyvin asiansa ytimessä.
Ilkka Valpasvuo Desibeli.net (4/5)
Soundin arvio
Hullua ja näkemyksellistä, mikäpä sen parempi yhdistelmä? Helsinkiläisessä Pää-triossa vaikuttaa Sydän, Sydämen Mikko Rekonen, ja äänitysapuna on ollut yhtyetoverinsa Tuomas Skopa, joten sikäli on luonnollista että Pään näkemys vinksahtaneesta suomirockista on jokseenkin samansuuntainen Sydän, Sydämen kanssa.
Mutta siinä missä sydän-bändi nojaa vahvasti hevitraditioon, on Pään musiikki raskasta popimmalla ja synteettisemmalla otteella. Painostava olisi ehkä kuvaavin termi, sillä bassot möyrivät ja rummut tahkoavat intensiivisesti, samalla kun kitarat ja koskettimet luovat jos jonkinlaista melua.
Pään kieroutuneessa musiikissa on kuitenkin selvää tolkkua. Tämä ep soundaa pirun hyvältä ja kaikki kummallisuudet on sijoitettu keskenään sopusuhtaisille paikoille, minkä ansiosta kuuntelukokemus ei käy raskaaksi. Sen verran vähän biiseissä kuitenkin on tarttumapintaa, että ei tätä välttämättä isompaa annosta jaksaisi.
Mikko Meriläinen
---------------------------------------------------
PÄÄ-DEMO (Promo 2006)
Pää on itähelsinkiläisen ihastusta ja kummastusta herättävän Sydän, sydän -rumpali Mikko Rekosen yhtä lailla ihastusta vaan hieman vähemmän kummastusta herättävä projekti. Tässä Pää-yhtyeessäään Rekonen toimittaa kitaristin ja laulajan virkaa.
Raskaiden riffiensä, polveilevien kappaleidensa ja alakuloisen tunnelmansa puolesta Pää on luonnollisen tuntuinen jatke Sydän, sydämen muodostamalle musiikilliselle torsolle. Äänittävä, miksaava, laulava ja pianoa soittava taustapiru Tuomas Skopa vahvistaa tätä yhteyttä. Pää ei kuitenkaan Sydän, sydämen tavoin rimpuile eri suuntiin, vaan keskittyy mietiskelevämpään, rauhallisempaan ilmaisuun.
Demon kolme kappaletta ovat huolella tehtyjä, tyylikkäitä sävelmiä, jotka varmasti puhuttelevat melankolisen musiikin ystäviä. Rekonen on ilmeisesti itsekin tiedostanut, ettei hänen hitusen karismaton, ohuenlainen laulunsa yksinään kanna näitä kappaleita, joten häntä sekä avustaa että tuuraa kokonaan Ydin-kappaleessa Heini Pietinen kuulaan kauniilla äänellään. Ehkä juuri siksi tämä onkin demon raidoista eniten allekirjoittaneen mieleen. Kaiken kaikkiaan Pää jättää kyllä vakuuttavan kuvan itsestään. Kyllä ne itä-Helsingissä osaavat!
Tom Sundberg (4/5)
Sisäänpäinkääntyneisyys on Päälle selkeä voimavara. Trio soi hiljaa, hieman varovaisesti, mutta kuitenkin tekemisestään varmana. Tällainen asenne tuo mieleen 70-luvun aloittelevan suomiprogen, vaikka Pää onkin huomattavasti pop-orientoituneempi. Myös Liekkiin vertailuja on luvassa jatkossa, mutta liian pitkälle meneviä vertailuja lienee silti vielä viisainta välttää. Jotain määrittelemättömän puhdasta bändin ulosannista ehdottomasti on. Muutenkin yhtyeen arvaamattomuus vetää puoleensa: Tapoimme kaksi nisäkästä haahuilee, huhuilee ja kutoo hämähäkinseitin kaltaista haurasta seittiä, kun jo Klimscheffskijissa vedetään plakkarista punkisti rähisevät kitarat. Silti ei tulisi pieneen mieleenkään syyttää bändiä hajanaisuudesta. Kiehtovaa, jännittävää ja uskaliasta musiikkia!
Ilmeisesti Pii- debyyttipitkäsoitolta napattujen kolmen laulun promolevyn kuunteleminen on mielenkiintoinen kokemus. Ensiksi on aivan äimänä, sitten hommasta alkaa saada kiinni, ja lopuksi on jälleen ihmeissään. Sydän, sydän -yhtyeen Mikko Rekosen johtamaa Pää-yhtyettä voisi verrata miehen p ä äyhtyeeseen (huomatkaa sanaleikki), mutta vain mitääntarkoittamattomilla adjektiiveilla, kuten "outo", "taiteellinen" ja "sekava". Ari Töyräänvuoren basso ja Jesse Liskolan rummut tukevat Rekosta tarvittaessa, mutta pääpaino on akustisessa kitarassa ja Tuomas Skopan soittamissa pianoraidoissa. Sairaalametalliksi itseään tituleeraava Pää ei ainakaan tällä lätyllä perustelua määritelmälleen tarjoa, vaikkakin "Klimscheffskij" -biisissä sairaalatunnelmissa ollaan. Kaiken kaikkiaan Pään konsepti on hienosti rakennettu, ja Heini Pietisen laulu mahtavassa "Ydin" -kappaleessa on korviahivelevää. Seuraavaksi pitkäsoittoa tännepäin, kiitos!
Pete Mäkelä
Hmmmm… Tätä voi olla hieman vaikea lähteä purkamaan sanoiksi. Kaikki ajatukset mielessäni huutavat eri lausetta, kaikki koittavat päästä pintaan. Ajoittain ne rauhoittuvat ja saan nakuteltua muutaman sanan näytölle, sitten taas uskomaton vihlonta päänupissa alkaa. Yhtye toivoo saatekirjeessään, että heidän musiikkinsa kuulostaisi kuuntelijoista raikkaalta ja mielenkiintoiselta. No, sitä se toden totta tekee, potenssiin kaksi.
Levy yhdistelee poppirokkia mielenkiintoisesti, ajoittain jopa progressiivisin ottein höystettyyn tunnelmointiin. Sekaan ei ole unohdettu heitellä myös metallisia ja jopa jonkin sortin blues- ja jazz-vaikutteita. Yhtye koostuu kolmesta jampasta; Ari - Basso, Jesse - Rummut ja Mikko - Kitara ja Laulu. Herrojen yhteistyö tuntuu olevan saumatonta. Tähän trioon on lisätty vierailemaan Heini Pirttinen, jonka heleä ääni saa monet miehet unelmoimaan treffeistä, taikka ehkäpä jopa kuumasta lemmenyöstä. Kuitenkin musiikin ”hiukka” pelottavakin olemus saa tuommoiset kieroudet katoamaan mielestä kohtalaisen nopeasti.
Demolla on kolme kappaletta, joista ensimmäinen Tapoimme Kaksi Nisäkästä aukaisee levyn rauhallisella otteella ja tässä vaiheessa vielä Pää kuulostaa lähes Saralta. Kuitenkin Sydän, Sydän -yhtyeen nokkamiehen kakkosbändi ei loppujen lopuksi ole lähelläkään mainittua Saraa. Sen antaa ilmi jo kerosäe, jonka sovitus on vallan loistava. Mallikas levynavaaja, vaikkakaan ei välttämättä maailman vangitsevin. Kakkosraita Klimscheffskij rämistelee taas hieman vihaisemmin ja omaksi yllätyksekseni olin tähän pienoisesti pettynyt. Toki alku taas aloitellaan fiilistelyllä. Tällä kertaa mukana on pimputtimen äärellä vierailemassa äänittäjä / miksaaja Tuomas Skopa. Piano on kappaleen vilpittömästi pelastava elementti, samoin kuin basso, ja yleensäkin säkeistöt, jotka ovat hieman fiilistelevämpiä kuin kertsit. Ihan menevä raita kuitenkin tämäkin. Demon lopettaa biisi Ydin, ehdottomasti kokonaisuuden paras kappale. Kipale on kokonaan Heinin laulama. Ei voi kuin ihmetellä neitosen kykyä vangita kuulija äänensä voimalla. Kappaleen rauhallinen ote, yhdistettynä neitosen, ajoittain jopa sairaalloisen mielenkiintoiseen tulkintaan saa minut ainakin sanattomaksi.
Aika kovaksi ylistykseksihän tämä meni, mutta se oli jo tiedossa. Onneksi sain nuo pääni äänetkin hiukaksi aikaa rauhoitettua, jotta sormet tekivät näppäimistöllään työnsä. Nyt sitä levytys-sopimusta Pää:lle. Kiitos ja kumarrus…
Markus Rask (4,5/5)
Helsingin suunnalla musiikkiaan luova kolmen miehen yksikkö Pää kulkee tällä kolmen biisin lätyllään monissa kohtaa lähellä Sydän, sydän-orkesterin debyyttilevyä Auto. Soitto on akustispainotteista, vinoilee junnailevasti ja kieroilee sanoituksillaan ainakin ripauksen verran samoissa maailmoissa. Kitaristi-laulaja Mikko Rekosen, basisti Ari Töyräänvuoren ja rumpali Jesse Liskolan vinoilua vahvistaa naisääni taustalaulussa. Avausraidalla Tapoimme kaksi nisäkästä homma leijuu akustisesti, kakkosraita Klimscheffskij lähtee hevimpiin sfääreihin, tuoden hetkittäin mieleen jopa Funin. Pääasiassa biisi kuitenkin leijailee pianovahvisteisesti, vinkuu kitaralla ja ihmettelee hyvällä tavalla hölmöllä laulullaan. Ydin näppäilee akustisesti, uhkaillen samalla synkän metallisilla soundeilla. Sitten homma vaihtuukin saman kuulaan naisäänen koleaan leijailuun ja jazz-pianoon, koneisen taustan uhitellessa yhä. Pahimmillaan kasari-syntikka- ja sähkörumpusoundi ovat kaameita, mutta kokonaisuutena biisien herkkyyden ja synkeän, pääasiassa kytevän raivon yhdistelmä toimii. Ajatustasolla joku Echo Is Your Love ei ole kovinkaan kaukana, vaikka musiikki kulkeekin eri polkuja. Uudeksi tuttavuudeksi sieltä mielenkiintoisimmasta päästä.
Ilkka Valpasvuo
Haastattelu
http://www.desibeli.net/juttu/876
