PÄÄ-VAHVA ELÄMÄNHALU (2008)
Stalkermusic.com arvio
PÄÄ oli minulle ennestään tuntematon, ja yhtyeen kolmannen levytyksen, Vahva Elämänhalu, ensikuuntelu tapahtui siis vailla mitään ennakko-odotuksia. Ensireaktioni oli "Oho, onpa rempseää rokkia!". Pojat soittavat jonkinnäköistä hc-progea, joka tuo ajoittain mieleen System of a Downin ja rajuimmillaan Dillinger Escape Planin, ja kotimaisista alan miehistä Kuolleet Intiaanit. Pään laulaja-kitaristi-pianisti Mikko Rekosen toisen bändin, Sydän, sydämen, ystäville tätä on jokseenkin turha erikseen suositella, koska valveutuneimmat fanit todennäköisesti tietävät myös Pään olemassaolosta ja sen erinomaisuudesta.
Avausraita Super Power avaa levyn erittäin mukaansatempaavasti hiukan kornahtavien hei-hei-huutojen ansiosta ja/tai niistä huolimatta. Levy ei kuitenkaan ole missään tapauksessa suoraviivainen, vaan polveilevaa huutojatsia on tarjolla montaa eri makua ja hajua. Instrumentaalinen seitsemäs raita Markiisi De Sade on sijoitettu erittäin osuvasti hengähdystauoksi ennen kolmen biisin raivoisaa loppurutistusta, joka on mielestäni levyn paras kolmannes. Varsinkin Daron Malakianin säveltämältä kuulostava Supernaiivi sekä eeppinen, lähes kahdeksanminuuttinen toolahtava lopetusraita Sata Prosenttia viimeistelevät levyn loistavuuden.
Mainstream-suosiota tälle on turha odottaa, sillä sanoitukset ovat pääosin aikamoista dadaa, ja sävellykset aivan liian monimutkaisia radioon. Toivon, ettei Pää jää projektitasolle, eikä kenenkään kakkosbändiksi, sillä Pään omat meriitit tulevat tällä lätyllä varsin hyvin todistetuiksi. Kaiken kaikkiaan "Vahva Elämänhalu" on helvetin hyvä levy, joka tulee mitä todennäköisimmin pyörimään soittimessani vielä lukuisia kertoja, ja suosittelen sitä saatanasti.
Jonne Lehto (4,5/5)
Rumba arvio (No 22/08)
"Sydän, sydän -rumpalin mielenkiintoinen bändiprojekti"
Sydän, sydämestä tutun Mikko Rekosen liidaama Pää yhdistelee toisella pitkäsoitollaan System of a Downinin vivahtavaa altsumetallia ja Apulantaan assosioituvaa teksti- ja laulumelodiamaailmaa. Viime vuosien tulokkaista Pää vertautuu kaukaisesti myös oululaisen Murenan sielunveljiksi.
Hittibändiksi Päästä tuskin on, siinä määrin hartaasti biisit polveilevat teemoiltaan ja motiiveiltaan. Toisaalta mitä siitä, sillä homma toimii tällaisenaankin erinomaisesti.
Tähän vuosi tai kaksi lisää konseptin kypsyttelyä, ja homma alkaa eittämättä kiinnostaa laajempiakin piirejä kuin tähän saakka miinoitettuja Turun ja Helsingin alueen pikkuklubeja. Kannattaa tsekata, jos äkkiväärä suomihybridimetalli kiinnostaa.
Jari Nikkola (3/5)
Desibeli.net arvio
Helsinkiläinen kolmen miehen vinorock-yhtye Pää on debyytilleen raskauttanut linjaansa riehakkaan särökaahauksen pariin aiemman enemmän näppäilypuolesta ammentaneen heleämmän linjan sijaan. Toki samaa vinoutta on edelleen mukana ja vahvimpia adjektiivisia kuvauksia on tässäkin kiero, muttei ilkeällä tavalla vaan sillain suoraviivaisen aggressiivisesti. Etenkin avausraita Super Power suorastaan jyrää. Refleksit keventää välillä nykivään riffiin ja sitä näppäilyäkin saadaan mukaan kaavaan. Raskaus on silti edelleen vahva tekijä. Vaanivasti starttaava Tarjous, josta en voi kieltäytyä jatkaa nykivää askellusta. Outo juttu ja sen piste ammentaa yhtälailla progeiseen spacerockiin kasvavasta haaveilusta kuin hevahtavien jyrä-osioiden voimasta.
Pään tarinat liikkuvat pään sisällä pohdiskellen ja kysellen, taistellen omien sisäisten demoniensa ja tarpeidensa kanssa. Tuokiokuvat ovat hetkellisiä ja ohi vilahtavia. Tällä levyllä yhtyeen tapa oksentaa tunnevyöryä tapahtuu nimenomaan huudon ja jyrän kautta, siinä välissä pohdiskellaan enemmän sillä tulevalla purkauksella uhkaillen. Varsinaisia täysosumia levyltä en pysty nostamaan, muutenkaan materiaalista ei nouse sellaisia ylitse muiden hetkiä. Kaikesta polveilevuudestaan huolimatta Pään levy kulkee aika samoilla linjoilla alusta loppuun ja kaava on enemmän se vahva tekijä kuin yksittäisten biisien hienous. Rhesus A Plus-kappaleen lopun vino-kolkutuksen, Markiisi de Saden linnunlaulun ja hitaasti pianon kautta kasvavan instrumentaali-jylhäilyn sekä Supernaiivin raivokkaan metallimätkeisen polveilun kaltaiset jutut ovat toki mieleenjääviä elementtejä. Nielemisen vaikeuden suoraviivaisempi laulu miellyttää myös vastapainona kieroilulle ja mätkeelle.
Vinomman rocksärön ystäville Pää on suositeltava tuttavuus. Yhtye tasapainoilee kohtuullisen toimivasti pop-tarttuvuuden ja kuuljoita karttavan outorockin harmaassa välimaastossa. Pienellä lisäkoukkuannoksella tästä innostuisi varmasti yhtä paljon kuin vaikkapa Sydän, sydämestä.
Ilkka Valpasvuo (3,5/5)
Rokkizine.fi arvio
"Pää asuu Siilitiellä, ja se on kolmen ihmisen muodostama ryhmä." Näin komeilee Pää-yhtyeen kotisivulla, ja arvostelussa onkin nyt näiden veijareiden toinen kokopitkä. Pää edustaa Sydän, Sydämen ohella suomalaista taiderockia, johon on sotkettu hieman metallivaikutteisia riffejä.
Pään "ideat" eivät ole yhtään hullumpia, vaikka välillä korvaani pistävät kuitenkin puhtaat vokaalit, jotka kuulostavat pahasti erään heinolalaisyhtyeen laulajan ulosannilta. Jossain määrin musiikkikin muistuttaa kyseisen orkesterin viime aikaisia tuotoksia, mutta Pää kuulostaa joka tapauksessa itseltään ja siitä pisteet. Yhtäläisyyksiä Sydän, Sydämeenkin on havaittavissa, mutta perehtymättömyyteni takia en voi olla siitä täysin varma. Liikaa ei yhtye ole lähtenyt taiteilemaan, vaikka lyriikat ovat juuri sitä itseään, lienenköikään lukenut mitään näin typerää. Levy pysyy kasassa alusta loppuun ja soundit ovat sopivan häröt, biisimateriaali jää kuitenkin hieman tasapaksuksi. Mainittavimmat biisit lienevät aloitusraita Super Power, Rodeo, Supernaiivi, Nielemisen vaikeus ja levyn päättävä Sata prosenttia.
Tutustumisen arvoinen tuotos. Taidemusiikki voi Suomessa hyvin, siitä tuskin on epäilystäkään.
Ville Jylhä (3,5/5)
Vertigo.cd arvio
Ydinkysymys: Kuinka pitkälle vahvalla halulla pääsee?
Pää on sympaattinen bändi jo siksi, että sen nimi on Pää. Päästä pitäisi kovin mielellään. Bändi tuottaa kuitenkin samanlaisen lempeän pettymyksen, kuin toinen persoonallista metallin kanssa flirttailevaa rokkia soittava poppoo Sydän, Sydän. Musiikki ei kuitenkaan ole tarpeeksi huonoa voidakseni pettyä kunnolla. Kiukuttaa. Päältä odottaisi jotain räjähtävän erilaista tai niin huonoa, että se on väkisinkin hyvää. Esimerkiksi Apulannan alkuaikojen tuotanto on tällaista kieli poskessa väännettyä autotallikamaa, josta ei voi olla pitämättä, vaikka biisit ovat sietämättömän huonosti soitettuja, laulaja luokaton ja lyriikat korneja.
Sen sijaan Pää jää kellumaan keskivaiheille. Levyn sisällöstä huomaa, että musiikkia tehdään tosissaan, ja nostan tälle asenteelle hattua. Pään ongelma on kuitenkin sama, kuin monilla keskivertobändeillä. Levyllä on vaikutteita nu-metallista ja grungesta, mutta vahva oma ääni jää puuttumaan. Vaikutteet ovat helposti jäljitettävissä, mutta se ei tee levystä unohtumatonta, persoonallista ja mielenkiintoista. Mieleenjäävimpiä paloja ovat Levyn avaava Super Power, Sata prosenttia ja Refleksit. Odotin paljon biisiltä Supernaaivi, mutta ehkä odotin vääriä asioita. Luvassa on hyvin tuotettua ja soitettua, varman päälle pelattua nuorta energiaa. Valitettavasti se hukkuu kaiken muun levy-yhtiöiden ovia kolkuttelevan nuoren energian joukkoon.
Toivon, että seuraavalla levyllään Pää uskaltaisi olla Pää ja bändin jätkät jättäisivät Nirvanansa ja Pearl Jaminsa hetkeksi levyhyllyyn. Alku on lupaava. Kuinka monella artistilla on pokkaa nimetä bändinsä Pääksi. Harva yhtye osaa nimetä biisinsä näin herkullisesti. Toivoinkin, että Pää jatkaisi rohkeammin valitsemallaan tiellä. Lisää hulluutta, lapsellisuutta ja suoraviivaisuutta lyriikoihin. Antaa Alangon, Wirtasen ja Yrjänän kirjoittaa angstissa kieriskelevää shamanismilyriikkaa. Minä pyydän Pää: kuunnelkaa Reginaa, vaikka se on jo liian suosittu ollakseen alternativea. Kiinnittäkää huomiota Iisa Pykärin nerokkaan yksinkertaisiin lyriikoihin. En kehota kopioimaan, mutta lainailut ja turhat rönsyt kannattaa karsia pois. Odotan mielenkiinnolla jatkoa.
Janica Brander (3/5)
---------------------------------------------------
PÄÄ-PARA (2007)
Rokkizine.fi arvio
Taiderockia Helsingistä. Siinä lokeroimistarpeessa olevien ihmisten luoma ärsyttävän kuuloinen käsite, joka kai kattaa jollain tasolla Päänkin esittämän musiikin. Bändin levyltä pulppuava ääni osoittaa kuitenkin olevansa kaikkea muuta kuin ärsyttävää. Sydän, sydän -yhteyksistä tuttujen kavereiden projekti tarjoilee vahvasti pianolla väritettyä, rytmisestä näkökulmasta varsin näppärästi poukottelevaa, raskaahkoa riffittelyä. Vahvasti efektoidut kitarat luovat perusmöyrytyksen väistäessä tunnelman, joka istuu kuin valettu syviin ajatuksiin tähtäävän meditoinnin soundtrackiksi. Hevosen anatomiaa esittelevällä kuvalla varustettu saatekirje ilmentää hyvin yhtyeen konseptia; Välillä osataan näyttää katsojalle arimmat ja haavoittuvimmat osat itsestä, mutta tarpeen vaatiessa ravataan myös niin että tanner tömisee. Rokkizinen omakustannepalstan lomailun takia Pää on on Paran jälkeen ehtinyt äänittää pitkäsoiton, joka julkaistaan syksyllä 2008. Suosittelenkin lämpimästi tarkastamaan yhtyeen Myspace-sivulta tuoreet ääninäytteet. Näin persoonalliseen yhtyeeseen törmää harvoin ja Pää on kulkenut yhä vakuuttavampaan suuntaan Paran ajoista.
Taneli Saari
Stalkermusic.comin arvio
Pahaenteisellä ja vaikealukuisella saattella sekä hyvin psykedeelisilla kansilla varustettu Pää -orkesterin uusin EP on allekirjoittaneelle odotettu tulokas. Yhtyeen edellinen demotus pari vuotta sitten sai allekirjoittaneen suhtautumaan avoimemmin koko maailman synkkyyteen ja omituistenkin piirteiden avosylin vastaanottamiseen. Noh, tuo voi olla liikaa sanottu, mutta kuitenkin Para jatkaa siitä mihin edellinen demo yhtyeen jätti, eli kertomaan heidän maailmankuvaansa kieron alternativerockin avulla. Tässä Pää onnistuu mallikkaasti. Ainakin kaikille tulee selväksi kuinka synkkä paikka tämä pallo Pää -trion mielestä on.
Omituinen yhdistelmä Sara -bändin alkuaikojen vaikutteita ja kauniita melodioita sekä Kumikamelin alkuaikojen levyjen kieroutta on hienosti saatu nivottua yhteen omaksi soundiksi, jossa pianolla on entistä suurempi rooli. En pitäisi suurenakaan syntinä verrata Pään omituisuutta Kometa -yhtyeen hassun hauskoihin kikkailuihin, vaikka nyt puhutaankin mollisoinnuista, toisin kuin Kometalla. Kuten edellistä tuotosta, on tätäkin vaikea sanoin kuvata. Tämä pitäisi jokaisen itsensä kuulla. Para on hyvin mieltä masentava kokemus, joka saa ihon kananlihalle ajoittain pelosta, ajoittain inhosta, mutta suurimman osan ajasta ajatuksesta, että kuinka jokin näin omituinen ja synkkä voi olla näinkin tuoreen kuuloista.
EP aukeaa 0,0 -kappaleella, joka lähes kauhuelokuvamaisesti maalaa pianolla synkät sävelet kuuntelijan tajuntaan. Yhtye osaa tunkeutua syvälle ahdistussolujen sekaan päähän ja saa kaiken sekaisin. Myös rajumpi ote bändiltä löytyy, kuten seuraava Ei Muotoa osoittaa. Myös tiukasti progelinjoillekin eksytään silloin tällöin, tästä oivallisena osoituksena A4 -kipaleen hämmentävä alkuriffi. Toiseksi viimeinen Kummitus väijyy uhriaan taas hyvinkin aloitusraidan hengen maisemissa, vaikka lopussa lyötyy hetkittäin se aggressiivisuusvaihdekin. Julkaisun päättää Vain Kuolleet Kalat Uivat Virran Mukana. Päätösraita osoittaa erikoisella biitillään ja jännillä rytminvaihdoksillaan sen mihin yhtye kykenee parhaimmillaan - hämmentämään jo valmiiksi hämmennetyn.
Arvio voi olla sekava kuin synnittömän helvetti, mutta niin on albumikin. Hyvin kontroilloitua kaaosta.
Markus Rask (4/5)
DemoXpressin arvio
Pään musiikki on synkkätunnelmaista alternativea, joka tuo hetkittäin mieleen vanhan Kornin, vaikka yhtä aggressiivisella linjalla ei liikutakaan. Pää vie musiikkiaan mieluusti avantgarde-popin suuntaan, jossa äkkiväärät pianomelodioat saavat seuraa dissonoivista kitaraujelluksista. Etenkin Vain kuolleet kalat uivat virran mukana on hyvä esimerkki tällaisesta vastakkainasetteleusta. Kaiken kaikkiaan Pää on melkoisen tajuntaa laajentavaa tavaraa, mutta myös sävellyksellisesti tehokasta, jottei musiikista tulisi outoilua outoilun vuoksi. Marginaalin tämä silti jäänee, sillä vaikea Päälle on radiosoittoakaan povata. Persoonallista ja ehdottamasti mielenkiintoista musiikkia orkesteri kuitenkin tuottaa.
Hyvää: Persoonallinen soundi ja mielenkiintoinen melodiamaailma.
Kehitettävää: Ehkä tiettyjä mutkia voisi hieman suoristaa kuuntelukokemuksen helpottamiseksi.
Mikko Malm
Desibeli.netin arvio
Helsingin suunnalla musiikkiaan luova kolmen miehen yksikkö Pää aloittaa tämän viiden kappaleen omakustanteisen lyhärinsä aika syvissä vesissä uivalla pianomelodialla, jota laulun alkaminen ei oikeastaan vie kovinkaan kauas. Entistä pianovoittoisempi, vinosti junnailevan kierohko soitanto nostaa edelleen jossain mielessä mieleen mm. Sydän, sydämen, jonka takia yhteistyö kyseisen yhtyeen Tuomas Skopan kanssa tälläkin levyllä on melkoisen luonnollinen ja oikea valinta.
Erotuksena aiempaan Päähän ja myös Sydämeen on entistä harmonisempi ja jopa unisen ja viipyilevän oloinen kaava, jossa pianonäppäilyn vahva käyttö käsi kädessä (hetkittäin jopa kuin ”progemetalli kohtaisi hauraasti trip hopin”-mausteisen) leijailevan tummailun kanssa vakuuttaa. Pää ei hötkyile, vaan auraa kiireettömästi mutta kiivaasti tummissa ja syvissä vesissään. Kaavassa on koko ajan vahvasti mukana myös se uhka siitä säröräjähdyksestä ja välillä soitto lähteekin laukkaamaan transsissa. Kolmikon tumma psy/proge/vino-indie/taiderock/särölaukka kiteytyy levy levyltä parempaan suuntaan. Samoin tämä levy näyttäytyy ikään kuin yhtenäisenä teoksena, joka kiihtyy loppua kohden. Silti sama ”massiivinen pienuus” – painostavan hiljaisuuden, mollimelodian ja milliä vaille purskahtavan särön leikki – jatkuu aika samoilla tasoilla alusta loppuun.
Yksittäisinä kohokohtina esiin nousee Ei muotoa raidan särön mahtava käyttäminen, A4:sen trancemainen tiluttelu-alku ja särölaukan tumma tinkimättömyys sekä Kummituksen trip hop-jumituksen kasvatus akustisvoittoisen jammailun kautta melkoisen korkeakaariseen, mutta herkähköön jyrään. Heti alusta alkaen kiivaan Vain kuolleet kalat uivat virran mukana -biisin mahtaviin sävynvaihdoksiin päästäessä alkaa Pään junnaus olla jo lunastanut paikkansa yhtenä vuoden mielenkiintoisimmista tulokkaista. Vaikka bändin kaava ei sinänsä ole täysin uusi tai ennen koluamaton, alkaa kolmikko olla aika hyvin asiansa ytimessä.
Ilkka Valpasvuo Desibeli.net (4/5)
Soundin arvio
Hullua ja näkemyksellistä, mikäpä sen parempi yhdistelmä? Helsinkiläisessä Pää-triossa vaikuttaa Sydän, Sydämen Mikko Rekonen, ja äänitysapuna on ollut yhtyetoverinsa Tuomas Skopa, joten sikäli on luonnollista että Pään näkemys vinksahtaneesta suomirockista on jokseenkin samansuuntainen Sydän, Sydämen kanssa.
Mutta siinä missä sydän-bändi nojaa vahvasti hevitraditioon, on Pään musiikki raskasta popimmalla ja synteettisemmalla otteella. Painostava olisi ehkä kuvaavin termi, sillä bassot möyrivät ja rummut tahkoavat intensiivisesti, samalla kun kitarat ja koskettimet luovat jos jonkinlaista melua.
Pään kieroutuneessa musiikissa on kuitenkin selvää tolkkua. Tämä ep soundaa pirun hyvältä ja kaikki kummallisuudet on sijoitettu keskenään sopusuhtaisille paikoille, minkä ansiosta kuuntelukokemus ei käy raskaaksi. Sen verran vähän biiseissä kuitenkin on tarttumapintaa, että ei tätä välttämättä isompaa annosta jaksaisi.
Mikko Meriläinen
---------------------------------------------------
PÄÄ-DEMO (Promo 2006)
Pää on itähelsinkiläisen ihastusta ja kummastusta herättävän Sydän, sydän -rumpali Mikko Rekosen yhtä lailla ihastusta vaan hieman vähemmän kummastusta herättävä projekti. Tässä Pää-yhtyeessäään Rekonen toimittaa kitaristin ja laulajan virkaa.
Raskaiden riffiensä, polveilevien kappaleidensa ja alakuloisen tunnelmansa puolesta Pää on luonnollisen tuntuinen jatke Sydän, sydämen muodostamalle musiikilliselle torsolle. Äänittävä, miksaava, laulava ja pianoa soittava taustapiru Tuomas Skopa vahvistaa tätä yhteyttä. Pää ei kuitenkaan Sydän, sydämen tavoin rimpuile eri suuntiin, vaan keskittyy mietiskelevämpään, rauhallisempaan ilmaisuun.
Demon kolme kappaletta ovat huolella tehtyjä, tyylikkäitä sävelmiä, jotka varmasti puhuttelevat melankolisen musiikin ystäviä. Rekonen on ilmeisesti itsekin tiedostanut, ettei hänen hitusen karismaton, ohuenlainen laulunsa yksinään kanna näitä kappaleita, joten häntä sekä avustaa että tuuraa kokonaan Ydin-kappaleessa Heini Pietinen kuulaan kauniilla äänellään. Ehkä juuri siksi tämä onkin demon raidoista eniten allekirjoittaneen mieleen. Kaiken kaikkiaan Pää jättää kyllä vakuuttavan kuvan itsestään. Kyllä ne itä-Helsingissä osaavat!
Tom Sundberg (4/5)
Sisäänpäinkääntyneisyys on Päälle selkeä voimavara. Trio soi hiljaa, hieman varovaisesti, mutta kuitenkin tekemisestään varmana. Tällainen asenne tuo mieleen 70-luvun aloittelevan suomiprogen, vaikka Pää onkin huomattavasti pop-orientoituneempi. Myös Liekkiin vertailuja on luvassa jatkossa, mutta liian pitkälle meneviä vertailuja lienee silti vielä viisainta välttää. Jotain määrittelemättömän puhdasta bändin ulosannista ehdottomasti on. Muutenkin yhtyeen arvaamattomuus vetää puoleensa: Tapoimme kaksi nisäkästä haahuilee, huhuilee ja kutoo hämähäkinseitin kaltaista haurasta seittiä, kun jo Klimscheffskijissa vedetään plakkarista punkisti rähisevät kitarat. Silti ei tulisi pieneen mieleenkään syyttää bändiä hajanaisuudesta. Kiehtovaa, jännittävää ja uskaliasta musiikkia!
Ilmeisesti Pii- debyyttipitkäsoitolta napattujen kolmen laulun promolevyn kuunteleminen on mielenkiintoinen kokemus. Ensiksi on aivan äimänä, sitten hommasta alkaa saada kiinni, ja lopuksi on jälleen ihmeissään. Sydän, sydän -yhtyeen Mikko Rekosen johtamaa Pää-yhtyettä voisi verrata miehen p ä äyhtyeeseen (huomatkaa sanaleikki), mutta vain mitääntarkoittamattomilla adjektiiveilla, kuten "outo", "taiteellinen" ja "sekava". Ari Töyräänvuoren basso ja Jesse Liskolan rummut tukevat Rekosta tarvittaessa, mutta pääpaino on akustisessa kitarassa ja Tuomas Skopan soittamissa pianoraidoissa. Sairaalametalliksi itseään tituleeraava Pää ei ainakaan tällä lätyllä perustelua määritelmälleen tarjoa, vaikkakin "Klimscheffskij" -biisissä sairaalatunnelmissa ollaan. Kaiken kaikkiaan Pään konsepti on hienosti rakennettu, ja Heini Pietisen laulu mahtavassa "Ydin" -kappaleessa on korviahivelevää. Seuraavaksi pitkäsoittoa tännepäin, kiitos!
Pete Mäkelä
Hmmmm… Tätä voi olla hieman vaikea lähteä purkamaan sanoiksi. Kaikki ajatukset mielessäni huutavat eri lausetta, kaikki koittavat päästä pintaan. Ajoittain ne rauhoittuvat ja saan nakuteltua muutaman sanan näytölle, sitten taas uskomaton vihlonta päänupissa alkaa. Yhtye toivoo saatekirjeessään, että heidän musiikkinsa kuulostaisi kuuntelijoista raikkaalta ja mielenkiintoiselta. No, sitä se toden totta tekee, potenssiin kaksi.
Levy yhdistelee poppirokkia mielenkiintoisesti, ajoittain jopa progressiivisin ottein höystettyyn tunnelmointiin. Sekaan ei ole unohdettu heitellä myös metallisia ja jopa jonkin sortin blues- ja jazz-vaikutteita. Yhtye koostuu kolmesta jampasta; Ari - Basso, Jesse - Rummut ja Mikko - Kitara ja Laulu. Herrojen yhteistyö tuntuu olevan saumatonta. Tähän trioon on lisätty vierailemaan Heini Pirttinen, jonka heleä ääni saa monet miehet unelmoimaan treffeistä, taikka ehkäpä jopa kuumasta lemmenyöstä. Kuitenkin musiikin ”hiukka” pelottavakin olemus saa tuommoiset kieroudet katoamaan mielestä kohtalaisen nopeasti.
Demolla on kolme kappaletta, joista ensimmäinen Tapoimme Kaksi Nisäkästä aukaisee levyn rauhallisella otteella ja tässä vaiheessa vielä Pää kuulostaa lähes Saralta. Kuitenkin Sydän, Sydän -yhtyeen nokkamiehen kakkosbändi ei loppujen lopuksi ole lähelläkään mainittua Saraa. Sen antaa ilmi jo kerosäe, jonka sovitus on vallan loistava. Mallikas levynavaaja, vaikkakaan ei välttämättä maailman vangitsevin. Kakkosraita Klimscheffskij rämistelee taas hieman vihaisemmin ja omaksi yllätyksekseni olin tähän pienoisesti pettynyt. Toki alku taas aloitellaan fiilistelyllä. Tällä kertaa mukana on pimputtimen äärellä vierailemassa äänittäjä / miksaaja Tuomas Skopa. Piano on kappaleen vilpittömästi pelastava elementti, samoin kuin basso, ja yleensäkin säkeistöt, jotka ovat hieman fiilistelevämpiä kuin kertsit. Ihan menevä raita kuitenkin tämäkin. Demon lopettaa biisi Ydin, ehdottomasti kokonaisuuden paras kappale. Kipale on kokonaan Heinin laulama. Ei voi kuin ihmetellä neitosen kykyä vangita kuulija äänensä voimalla. Kappaleen rauhallinen ote, yhdistettynä neitosen, ajoittain jopa sairaalloisen mielenkiintoiseen tulkintaan saa minut ainakin sanattomaksi.
Aika kovaksi ylistykseksihän tämä meni, mutta se oli jo tiedossa. Onneksi sain nuo pääni äänetkin hiukaksi aikaa rauhoitettua, jotta sormet tekivät näppäimistöllään työnsä. Nyt sitä levytys-sopimusta Pää:lle. Kiitos ja kumarrus…
Markus Rask (4,5/5)
Helsingin suunnalla musiikkiaan luova kolmen miehen yksikkö Pää kulkee tällä kolmen biisin lätyllään monissa kohtaa lähellä Sydän, sydän-orkesterin debyyttilevyä Auto. Soitto on akustispainotteista, vinoilee junnailevasti ja kieroilee sanoituksillaan ainakin ripauksen verran samoissa maailmoissa. Kitaristi-laulaja Mikko Rekosen, basisti Ari Töyräänvuoren ja rumpali Jesse Liskolan vinoilua vahvistaa naisääni taustalaulussa. Avausraidalla Tapoimme kaksi nisäkästä homma leijuu akustisesti, kakkosraita Klimscheffskij lähtee hevimpiin sfääreihin, tuoden hetkittäin mieleen jopa Funin. Pääasiassa biisi kuitenkin leijailee pianovahvisteisesti, vinkuu kitaralla ja ihmettelee hyvällä tavalla hölmöllä laulullaan. Ydin näppäilee akustisesti, uhkaillen samalla synkän metallisilla soundeilla. Sitten homma vaihtuukin saman kuulaan naisäänen koleaan leijailuun ja jazz-pianoon, koneisen taustan uhitellessa yhä. Pahimmillaan kasari-syntikka- ja sähkörumpusoundi ovat kaameita, mutta kokonaisuutena biisien herkkyyden ja synkeän, pääasiassa kytevän raivon yhdistelmä toimii. Ajatustasolla joku Echo Is Your Love ei ole kovinkaan kaukana, vaikka musiikki kulkeekin eri polkuja. Uudeksi tuttavuudeksi sieltä mielenkiintoisimmasta päästä.
Ilkka Valpasvuo
Haastattelu
http://www.desibeli.net/juttu/876
